Alpo Suhonen ei halua korostaa voittamista tai häviämistä

(Tällä viikolla nuorisojalkapallo -juttusarjan artikkelina on poikkeuksellisesti tämä Palloliiton ulkopuolelta saatu juttu , kts. tiedot jutun lopusta)

Ainakin jääkiekkovalmentaja Alpo Suhosen mielestä lasten liikunnan kannalta kulta-aika tuntuu olleen vuosikymmeniä sitten. Aikana, jolloin ei tarvittu valmentajia vahtimaan, että lapset osasivat pelata, eikä heidän tarvinnut pelata oikeilla säännöillä – aikuisten säännöillä. Aikana, jolloin lapsille riitti pelaamiseen vain kenttä ja pelivälineet.

- Nykyään kaikki valjastetaan palvelemaan menestystä, Suhonen toteaa.

Alpo Suhonen tunnetaan piinkovana ammattivalmentajana, joka on luotsannut jääkiekkojoukkueita niin Suomen huipulla kuin taalakaukaloissa NHL:ssä. Hän hallitsee huippu-urheilun ja tietää sen asettamat vaatimukset ja kirjoittamattomat säännöt.

Mutta Alpo Suhosesta löytyy "pehmeämpikin" puoli. Hän on filosofi, joka haluaa puhua lasten liikunnan puolesta ja ravistella vanhanaikaista voittamiskulttuuria.

Suhonen ei pelkää oletettuja rajoja ja olipa hän taannoin todennut valmennettavalleen joukkueellensakin, että hänen puolestaan he voisivat vaikka hävitä seuraavan ottelun. Pelaajat ymmärsivät valmentajansa ajattelutavan, mutta hänen palkkansa maksaja ei. Suhoselle ehdotettiin pikaisesti uuden työnantajan etsimistä.

- Voittamisesta ja häviämisestä on tehty iso juttu, liian iso. Siinä me olemme menneet retkuun, Suhonen sanoo.

Hänen mukaansa voittamisen korostaminen on darwinismia parhaimmillaan; vain vahvat pärjäävät. Voittaminen ei ole enää vain urheilumaailman ykkösaate, vaan se on tätä nykyä nähtävissä kaikessa mahdollisessa, talouselämässä, työelämässä, opiskeluissa. Kaikki on joko voittamista tai häviämistä.

- Se ei ole kuitenkaan maailmaa syleilevää ideologia. Pitäisi nähdä pikemminkin, että voittaminen ja häviäminen täydentävät toisiaan. Aivan kuten tähtiä katsoessaan ihminen katsoo pimeyttä, sillä ilman pimeyttä hän ei voi nähdä tähtiä.

Suhosen mielestä menestymisen suurin salaisuus onkin siinä, ettei valmistaudu voittamaan eikä häviämään.

- Sillä mitä enemmän halutaan voittaa sitä suurempi on pelko häviämisestä.

Voittamisen ideologiaa tuputetaan nykyään enemmän kuin tarpeeksi. Voittamista myydään ja se myy.

- Milloin onkaan saatu lukea lehdistä varsinaisesta urheilusta? Suhonen kysyy.

Kulunut klisee on, ettei kaikista urheilua harrastavista pilteistä tule huippu-urheilijoita. Suomestakin löytyy tällä hetkellä kaksi formula 1 –kuljettajaa, kymmenkunta NHL-pelaajaa ja ammattilaisjalkapalloilijaa, mutta harrastajia lajeihin löytyy tuhansia.

Suhosen mielestä on väärin katsoa vain huippu-urheilua ja sanoa sen olevan sitä ainoaa ja oikeaa urheilua. Hänestä sellainen ei käy esikuvaksi.

- Ei Paavo Nurmen aikoihin ollut SUL:a, markkinointipäälliköitä tai vastaavia. Mutta silti oli urheilua. Väitän, että olemme lähteneet juoksemaan sellaisten asioiden perässä, jotka eivät anna kokonaiskuvaa asiasta.

Suhosen nuoruudessa lapset harrastivat oma-aloitteisesti useita lajeja samana päivänä, ilman sponsoreita, ilman valmiita kuljetuksia, ilman valmiita sääntöjä, ilman valmentajia. Nykyajan lapset kuskataan tiukan aikataulun mukaisesti harjoituksiin, sikäli kuin heidät saa irti tietokoneiden ja pelien äärestä.

Maailma muuttuu, yhteiskunta muuttuu ja yhtä lailla urheilu muuttuu. Muutama vuosikymmen sitten oli yksilölajit vallalla, tätä nykyä painopiste on siirtynyt joukkuelajeihin.

- Minusta urheilu ei ole muuttanut itse itseään, vaan yhteiskunta on muuttunut. Ja urheilu on aina ensimmäinen, jota käytetään hyväksi, sillä se on puolustuskyvytön, Suhonen lataa.

Hänen mielestään urheilu ja urheileminen kuuluu samaan kategoriaan kuin soittaminen, laulaminen, leikkiminen... Se on perusasia ihmisessä, joka tulee aina säilymään. Siitäkin huolimatta, että sitä yritettäisiin hyväksikäyttää.

Taannoin ei tosin haaveiltu perusasian muuttumisesta ammatiksi. Pari sukupolvea sitten ei lasten toiveammattilistalta löytynyt palomiehen, lakaisuautokuskin tai opettajan rinnalta ammattiurheilijaa ja –valmentajaa. Nämä ovat nykypäivän aikaansaannoksia.

- Maailman muuttuminen on ollut yritystä muuttua parempaan. Kun miettii urheilun muuttumista, pitää samalla miettiä maailman muuttumista. Ja tässä maailmassa kun miettii 5-15-vuotiasta lasta, joka haluaa urheilla, tulee mieleeni kysymys: Miten heidät pelastetaan?

Suhonen ei suinkaan halua pelastaa urheilevia lapsia urheilulta itsessään, vaan pikemminkin voitonhalusta sokaistuneilta valmentajilta ja urheilun negatiivisista aspekteista.

- Tuleeko junioreista tuloskoneita tai hormonihirviöitä? Suhonen kysyy ja herättelee kauhuskenaarioilla:

- On kysytty pitääkö olla eri sarjat dopingaineiden käyttäjille ja puhtaille urheilujoille? Minusta tässä liikutaan jo ihmiskunnan eettisten peruskysymysten äärellä. Kun urheilumaailma kerta on tätä nykyä joidenkin ihmisten työpaikka, niin onko olemassa myös työpaikkoja, joissa saa juoda alkoholia tai käyttää huumeita? Kyse on samasta asiasta.

Aikuisten maailmassa lapset saavat aina kärsiä ja heidän urheilemistaan käytetään usein hyväksi. Enää ei kysytä, miten asioita tehdään paremmin, vaan kuka tekee.

- Jos pelaaja on kone, joka tottelee vain valmentajan ohjeita eikä osaa itse ajatella, miten esimerkiksi jääkiekkopeliä pelataan, niin kenen mailalla hän silloin pelaa? Omallaan vai valmentajan? Jos pelaajan ei ole annettu käyttää luovuuttaan ja peliälyään, ja valmentaja käskee joukkueensa pelata omaa peliään, syntyy vain kaaosta.

Suhonen muistuttaa, ettei joukkuepeleissä pelaa, lauo, syötä tai torju joukkue, vaan kyseessä on aina yksilö. Joukkuevalmennus on hänen mukaansa illuusio.

- Muille pelaajille tai katsojille pelaaja on objekti, mutta itselleen pelaaja on aina subjekti. Peli on ketju yksilösuorituksia.

Suhonen korostaa, että jokainen ihminen on lahjakas elämässään. Lahjakkuus ei välttämättä näy urheilussa, mutta aina löytyy joku ala, jossa ihmisen lahjakkuus tulee esiin.

- Valmentajat ja vanhemmat sanovat usein kauheuksia, kuten "olet muuten hyvä, mutta hidas". Tuollaiset lauseet tekevät usein syvän loven nuoren ihmisen minäkuvaan, hän vakuuttaa.

Hyvin nuoret urheilijat ymmärtävät Suhosen mukaan sen, että kysymys on heidän urheilemisestaan. Siksi hänestä on liian usein unohdettu kysyä heidän mielipidettään.

- Nuorten kanssa voi keskustella valmennusasioita. Heiltä voi kysyä esimerkiksi, tuntevatko he olevansa vain tuloskoneita vai itsenäisesti ajattelevia urheilijoita ja tämän jälkeen keskustella asiasta, Suhonen alleviivaa.

Liiallinen analysointi pikemminkin tuhoaa kuin parantaa peliä. Roolipelaaminen saattaa tuoda yksilöitä esiin, mutta se samalla supistaa mahdollisuuksia.

- Lasten pitäisi saada kokeilla peleissäkin kaikkea, kikkailua, harhautuksia... Liian usein se on vain valmentajan luoman pelitaktiikan tahtiin pelaamista.

Suhonen ei halua tuhota taktiikkaa täysin eikä hän ehdota sitä uudeksi kirosanaksi, mutta hän korostaa sen olevan vain apuvälinen yksilöiden pelaamiselle.

- Oma löytäminen, improvisointi, havaitseminen ovat niitä keinoja, joiden avulla lapsi pystyy rakentamaan omaa peliään, Suhonen toteaa.

ANU KARTTUNEN(artikkeli on julkaistu SLU:n verkkolehdessä ja Nuosen Suomen nettisivuilla)